Tämä hymy on aito…

28.10.2017

…mutta se ei aina kerro kaikkea.

Mun on jo hetken aikaa pitänyt kirjoittaa teille puhtaaksi postaus. Jos tarkkoja ollaan, siitä on 119 päivää kun kirjoitin ensimmäisen luonnoksen. Otsikko Diagnoosi: Masennus. Vaikka välillä mielentila olisi oikea sen kirjoittamiseen, se on jotenkin niin suuri asia, että sen tuominen mun ajatuksista tekstin muotoon ei vaan toimi, puhumattakaan siitä että saisin asiat selitettyä videolla. Aihe on yksi mun toivotuimmista postauksista blogiin. Oon saanut lukuisia viestejä ja kommentteja seuraajiltani, että he käyvät läpi samoja asioita, ja lohduttaa tietää, että eivät ole asian kanssa yksin ja jopa jollakin ”suositulla bloggaajalla” on jatkuva kamppailu masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja paniikkikohtausten kanssa. Pari tapausta teidän joukosta jäänyt erityisesti mieleen, kun ootte tulleet puhumaan mulle luonnossa ja kertomaan omia kokemuksia.

Ja teidän takia haluaisin aidosti oikeasti julkaista näistä asioista enemmän. Olla tukena, antaa esimerkkiä että ette ole yksin, ja että se ei tee teistä huonompaa ihmistä. Mun sydän oli särkyä kun yksi parikymppinen seuraaja tuli sanomaan mulle, että luuli ettei masennuksen takia voisi koskaan saada aitoja ystäviä tai löytää rakkautta, mutta seurailtuaan mua ja mun touhuja Jennyn kanssa, uskoo, että paremmat ajat on edessä. Kun mä jaan kaiken someen, välillä unohtaa kuinka moni niitä juttuja oikeasti seuraa. Siksi haluaisin tuoda nämä asiat enemmän ilmi, sillä että mä puhun näistä asioista, voi olla perhosvaikutus toisen ihmisen elämään. Kuitenkin tällä kertaa, mun pitkä avautumispostaus jää vain WordPressin luonnoksiin. Voi olla että se jää sinne ikuisesti ja loppupeleissä toimiikin vain mun omana terapeuttisena ulospääsynä.

Kuitenkin, ajattelin silti tulla jakamaan teille pari juttua. Tämä hymyilevä, positiivinen Sini, joka näkyy näissä kuvissa, on minä. Yhdessäkään kuvassa hymy ei ole feikattu. Mutta varsinkin näiden kuvien aikaan, se oli vain osa mua. Nämä kuva ajoittuvat Ruissiin heinäkuussa, kun pari viikkoa aiemmin mulla oli jälleen todettu ammattilaisten toimesta vakava masennus. Suurimman osan viime kesästä, mä tunsin itteni äärimmäisen voimattomaksi ja halusin vaan luovuttaa kaiken suhteen.  Paniikkikohtaukset olivat palanneet, ja lääkärissä makoillessa pedissä, mietin miten tähän pisteeseen oltiin taas saavuttu.

Vaikka suurimman osan ajasta viimeisinä kuukausina ajatukset ovat menneet todella syvissä ja pimeissä paikoissa, niin onneksi osasin vielä arvostaa hyviäkin hetkiä. Koirieni halailu ja viikonloput kavereiden kanssa auttoi jaksamaan, ja ne pari ihmistä joille asiasta kerroin, eivät tiedäkkään kuinka niiden läsnäolo mun elämässä on pelastanut. Tiedän, että tätä postausta lukee nyt todella moni yllättynyt, sillä vaikka moni ystävistäni tietää aiemmista kamppailuista masennuksen kanssa, tällä kertaa jätin asian kertomatta lähestulkoon kaikille. Oon niin kyllästynyt olemaan se rikkinäinen Sini, jota pitäisi aina auttaa kärsimyksissään. Kuitenkin, näiden asioiden kanssa ei tulisi ikinä kamppailla yksin. Itse marssin heti ensimmäisten hälytyskellojen soidessa suoraan lääkäriin ja halusin päivittää tilanteen lääkäreiden ja psykiatrini kanssa. Tämä on yksi asia, missä haluan painottaa, että apua pitää pyytää ja sitä on saatavilla. Sitä toivottavasti saa perheeltä ja kavereilta, mutta jossain vaiheessa sitä saattaa tarvita myös ammattilaisilta. Mä olen sitä hankkinut yksityiseltä puolelta, mutta myös julkiselta, ja ainakin Helsingin terveysasemat ovat myös toimineet jokaisessa tilanteessa juuri niin kuin pitää.

Masennus on mulla sellainen asia, että sitä vaan odottaa ja odottaa, että koska se jo loppuisi. Kun kaiken pitäisi olla hyvin, niin miksi se ei mene ohi. Se tuntuu loputtomalta kamppailulta itseään vastaan, ja joka kerta peiliin katsoessa en pidä näkemästäni. Jatkuva hukkumisen tunne ja voisi helposti nukkua kellon ympäri. Kuitenkin, kyllä se helpottaa. Vaikka tuntuisi, että sieltä kuopasta ei voi mitenkään enää nousta, niin kyllä sieltä voi.

Mä aina yritän paeta mun ahdistusta ja masennusta. Joka puolelle maapalloa, uuteen kotiin, pois siitä kodista. Mun äiti pelkäsi, että uskaltaako mua päästää muuttaa yksin toiseen maahan, missä mulla ei ole ollenkaan tukiverkostoa. Mutta tunsin olevani räjähdyspisteessä Suomessa, ja halusin uskoa, että tämä on oikea ratkaisu. Mutta jopa mullakin kävi mielessä, että lähdenkö nyt lentokoneella taas karkuun tilannetta, ja pölyn laskeuduttua Espanjassa joudun taas kohtaamaan faktan, että en pääse tunteitani karkuun mihinkään. Mutta tällä kerralla ja tällä hetkellä, oon löytänyt pitkästä aikaa itsessäni rauhan. En muista koska viimeksi jokainen päivä ei tartte tehdä ylimääräistä töitä, että pysyisi vedenpinnan yläpuolella. Siitä on vuosia, kun onnellisuutta ei tarvinnut joka hetki tavoitella. Siihen ei tarvita matkoja, esineitä, treeniä, ruokavalioo tai mitään muita ulkopuolisia tekijöitä, vaan se löytyy syvemmältä sisältä. Tuntuu, kuin pitkästä aikaa pystyn hengittää. Ei jokainen hetki jokaisesta päivästä tarvitse olla erikoinen, mutta kunhan jotenkin yleisesti saisin elämänlaadun raiteilleen. Ja kun tämä muutos alkaa tapahtuu, huomaan taas pitkästä aikaa halun urheilla ja syödä terveellisemmin, ja elää kaikinpuolin tasapainoisemmin, ilman että se tuntuisi väkinäiseltä.

Mä olen tässä vaiheessa jo oppinut, että tämä olotila ei ole pysyvää. En usko, että tulen koskaan olemaan täysin ehjä, nämä asiat varmasti varjostaa mua koko loppuelämän ja se on ihan ok. Masennus, ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, ja jotenkin haluan sanoa, että on sekin ihan normaalia.  Elämässä tapahtuu kaikennäköistä ja joskus se aiheuttaa suurempia tunteita, niitä ei tarvitse häpeillä ja niistä ehdottomasti pitää puhua. Masennus ei liity mitenkään siihen kuinka onnellinen pitäisi olla elämäntilanteessaan, siihen ei välttämättä vaikuta ulkopuoliset tekijät ollenkaan. Se ei ole pelkkää surullisuutta, masennustila ei katoa nukkumalla pitkät yöunet tai ”ottamalla itseään niskasta kiinni”.

Mä en koskaan esitä teille muuta kuin mitä olen, jätän vaan asioita kertomatta. Mun poissaolo blogista, snapchatista ja youtubesta ei varmasti jäänyt monelta huomaamatta. Olin esillä vain silloin kun fiilis oli oikea, ja sekin oli yleensä kavereiden kanssa. Alussa, kun aloitin tubettamisen, tein pari videoo ”pakosta” kun olin luvannut seuraajille. Ne on piilotettu ajat sitten, en pysty katsoa sitä loukussa olevaa henkilöä niissä, enkä halua muidenkaan katsovan. Nykyään tiedän paremmin, ja jos mun henkinen terveys sen vaatii, niin some saa jäädä vähemmälle, ja mun ei tarvitse sitä selitellä. Heinäkuussa Linkin Parkin laulaja Chester Bennington teki itsemurhan. Somessa levisi video otettu pari päivää ennen hänen kuolemaansa, kun hän viettää iloista iltaa perheensä kanssa. Masennuksella on monet eri kasvot, ja haluan vaan sanoa, että apua oikeasti saa jos sitä tarvitsee ja jos joku teidän läheinen kärsii, muistakaa olla tukena, vaikka aina ei vaikuttaisi siltä, että he sitä tarvitsisivat.

Tällä hetkellä mulla on ikävä tiettyjä henkilöitä Suomessa ja hetkittäin olen yksinäinen ilman läheisiä pitämässä seuraa. Mutta mulla on silti todella hyvä olla täällä Teneriffalla, ja oon niin onnellinen että oikeasti muistin rakastaa itse itseäni eniten, ja laittaa minut kerrankin ykköseksi omassa elämässäni.

”Maybe by the time summer’s done I will be able to be honest and capable
of holding you in my arms without letting you fall,
when I don’t feel beautiful or stable maybe it’s enough to just be where we are because:

Every time that we run we don’t know what it’s from,
now we finally slow down we feel close to it.
There’s a change gonna come, I don’t know where or when
but whenever it does, we’ll be here for it.”

-Lana Del Rey

No kyllähän tästä mulle tavanomaisesti tulikin aika pitkä postaus. Mutta vain pieni lohkaisu siitä tekstistä, mikä tuolla luonnoksissa piileskelee. Tämän postauksen kirjoittaminen tuntui yllättävän levolliselta, kun yleensä ahdistun ja mietin jo valmiiksi mitä kaikki tutut ja tuntemattomat tulee ajattelemaan musta, ja miten tälläistä vakavaa asiaa tullaan taas riepottelemaan keskustelupalstoilla.

Suomen mielenterveysseuran kriisipuhelin 010 195 202


PÄIVÄ PUHELIMENI KANSSA

03.10.2017

Kuva otettu Honor9-puhelimella.

Vähän aikaa sitten snäpissä näkyikin, kun oltiin Janita Aution kanssa kuvailemassa yhdessä muun muassa kahvila KUUMA:ssa ja puistossa. Kyseessä siis oli Huawein lehtimainoksesta uuden Honor9-puhelimen kanssa. Viime kuussa advertoriaali näkyi Demi-lehdessä, ja tällä hetkellä voitte vielä koko jutun bongata uusimmasta Cosmopolitanista.

Otin tähän postaukseen vähän myös behind the scenes-kuvia päivästä ja muutaman jotka ei lehtijuttuun päässyt. Janitan kanssa ollaan tunnettu jo pidempään, ja aina höpisty,että pitäisi joskus mennä kuvailemaan yhdessä. No, vihdoinkin se toteutui ja neidin kanssa oli mahtava työskennellä. Otettiin paljon kuvia kameralla, mutta olen tähän postaukseen merkinnyt myös ne kuvat, jotka otettiin Honor9-puhelimella. Puhelimessa on kaksoiskamera, jos haluaa kuviin syväterävyyttä, ja videoo on mahdollista kuvata 4K-resoluutiolla.

Tää oli kyllä kiva päivä Huawein Sofian ja Republic PR:n Maijan kanssa, tyttöjengillä mentiin koko päivä. Paitsi tietty pääsi myös pojat mukaan kuvauksiin :D Ei moni pikkukoira olekkaan ollut lehtimainoksissa ;)

Hurahdin aikoinaan täysin Honor8-malliin, ja ihmiselle joka käyttää puhelinta niin paljon päivittäin, niin tämä uusi malli on äärimmäisen toimiva (ja rakas).

Kuva otettu Honor9-puhelimella.

Kuva otettu Honor9-puhelimella.

Kuvat: Janita Autio

(kuvat artikkelista otin itse)


VIIMEINEN SYKSYINEN ASU

25.09.2017

Syksy on saapunut Helsinkiin, ja vissiin talvi tulee oikein ryminällä. Vaikka näissä kuvissa aurinko paistoi, oli jäätävän kylmä tuuli, ja mun uusi hame oli ehdottomasti jo liian kesäinen valinta.

Nyt kuitenkin tilanne on se, että se olisi juuri oikea valinta, ellei jopa liian hiostava ja kuuma. Nahkatakkeja en taida hetkeen käyttää.

Takki: Mango

Hame: Na-kd.com *saatu* (Alekoodi SINIS20 jälleen -20% normaalihintaisista tuotteista)

T-paita: Na-kd.com *saatu*

Kengät: Converse

Kuvat: Jenny