ASIA, JOSTA EI SAISI PUHUA

17.10.2016
 
Oon jo hetken miettinyt, että tulenko koskaan kirjottaimaan tätä postausta, mutta jälleen viime aikaiset tapahtumat ovat saaneet mut turhautumaan niin pahasti, että ihan sama. Saatan saada vihat niskoilleni ja menettää seuraajia, mutta pari asia on nyt sanottava.
 
Musta tuntuu, että tämä koko aihe on jotenkin tabu. Nimittäin se, että seuraajista tai ”faneista”(itse vihaan käyttää tuota sanaa kun kyse on minun seuraajista, mutta totuus on, että sitä suuri osa on), ei tartte aina tykkää. Mulla on jotenkin alusta asti, kun mua alettiin enempi tunnistamaan ja seuraamaan, ahdistanut jollain tasolla tämä tube-maailman fanihysteria, ja ajatukset kaikkeen siihen ovat olleet tosi ristiriitaiset. Seuraajat on ne, jotka pitää pinnalla, ja mahdollistavat, että tätä hommaa pystyy tekemään, mutta tosi usein ne myös oikeasti ihan kirjaimellisesti he suututtavat, vaikka eivät itse tietoisesti pahaa tarkoittaisivat.
 
Mietin monta kuukautta, että onko ongelma minussa, että en vaan osaa ajatella näiden nuorempien seuraajien lailla, kun itse en koskaan fanittanut ketään, tai en näe itseäni toisten silmin. Vedin happea, ja koitin olla ymmärtäväinen. Itse tuotan kokoajan lisää sisältöä, ja seuraajat kasvaa, niin pitäähän mun sitten kanssa kestää suosion tuomat varjopuolet. Kun itse haluaisi vaan kuvailla videoita ja kirjoittaa blogia, ilman että mua fanaattisesti seurattaisiin kaduilla. Tämän takia esimerkiksi en enää oikeastaan viihdy Helsingin keskustassa, ja en tykkää snäppäillä siellä ollessani. Ja toiseen suuntaan, tykkään kauheasti olla ulkomailla missä voi kulkea rauhassa ja kuvailla, ilman että kukaan tunnistaa.
 
Mulle on kanssa tosi tärkeetä, että en tällä postauksella halua yleistää. Seuraajia on joka lähtöön. On omanikäisiä, jotka laittavat asiallisia viestejä, sit on nuorempia faneja, jotka osaavat myös käyttäytyä. Ja myös niitä, jotka vaan seurailevat, eivätkä ole mun kanssa tekemisissä millään tavalla. Mutta oon viime aikoina totaalisen kyllästynyt siihen, että osalta näistä on täysin mennyt ohi mikä on sopivaa käyttäytymistä ja mikä ei. Se, että kotiosoitteet selvitetään, ja tullaan pimputtelemaan oven taakse. Tiedän, että ei niiden selvittely ole vaikeaa, kun itse kuvannut nettiin oman elämänsä, ja kertonut asuinalueen, mutta millään tavoin se ei oikeuta, että tunkeudutaan lukittuun rappuun ja rikotaan kotirauhaa. Syyksi sitten laitetaan viestiä perään ”halusin vaan tutustua suhun”. Ei, noin ei tutustuta kehenkään ihmiseen, se on vaan todella ahdistavaa ja luotaan työntävää. Miten jonkun mielessä, edes lapsen, tai teini-ikäisen, voi oikeasti olla semmoinen ajatus, että kukaan haluaa tuntemattomia kutsumatta kotiinsa. Tämä esimerkki nyt varmaan oli aika itsestäänselvyys. Mutta mua ei myöskään häiritse, jos mut nähdään kadulla, ja joku haluaa tulla moikkaa ja ottamaan yhteiskuvaa. Mikä mua häiritsee, on että jos vähäänkään näkyy jossain snäpissä missä päin kuljen, niin selvitetään ravintolan/toimiston/ihan sama minkä osoite, ja tullaan ulkopuolelle odottelemaan, että lähden sieltä pois. Tässä se nyt tulee, ehkä mä vaan oon kauhea narttu ja ilkeä ihminen, mutta ei, en tykkää sinusta, jos teet näin. Se on stalkkaamista, ja en enää sellaisille seuraajille jaksa edes esittää, että JEE, kiva kun tulitte ”moikkaa”. Ja voin sanoa, että jos joku jonka oikeasti tunnen, esimerkiksi ex-poikaystävä, käyttäytyisi näin, selvittäisi olinpaikan, odottaisi ilmestymistäni, häiriköisi, ei sitä katsoisi läpi sormien. Miksi se sitten on ok, että tuntemattomat tekevät niin? Siitä pitää tykkää, koska ne ovat seuraajiani?
 
Ja edelleen painotan, siellä ruudun toisen puolella teitä on joka lähtöön. On niitä, jotka tuovat ihania kirjeitä, jotka on ajatuksella kirjoitettu, ja aidosti rakastan lueskella sellaisia. Ja niitä, jotka tulevat moikkaa ja haluavat jutella. Mutta se, että pakonomaisesti vahtii joka ikisen tubettajan tekemisiä, ja ryntää paikalle vaan halutakseen yhteiskuvan, siitä en tykkää. Ja kun monia ei edes kiinnosta vaihtaa kahta sanaa, tärkein vaan että saa kuvan, sitten rynnitään pois. Tai toinen ääripää, moni luulee sitten oikeasti ”tuntevan” minut, ja että olisimme oikein kavereita, ja viestejä pommitellaan perään kuinka ”ihanaa oli nähdä rakas ystävä, kun ollut ikävä”.
 
 
Tubeconin jälkeen aloin näkemään asiat kirkkaammin. Huomasin, että en kuulu joukkoon. Ekanakin olen suurinta osaa tubettaja-kansaa paljon vanhempi. Siellä monet (ei kaikki, mutta monet) oikein paistatteli siinä huomiossa mitä saivat, lasten kiljuessa heidän nimeensä. Mitä kovempaa heille huudettiin, sitä enemmän starat innostuivat. Eli faneille on annettu vahvasti käsitys, että sitä ”me” haluamme. Noh, valitettavasti mä en siihen kastiin kuulu, ja harkitsen vakavasti, tulenko enää koskaan osallistumaan kyseiseen, tai samankaltaiseen tapahtumaan. Mikä on harmi, koska itsekin haluan nähdä seuraajia, ja antaa teille mahdollisuuden tapaamisiin, kun niitä toivotaan, mutta tuntuu vaan että koko hommasta on lähtenyt järki. Yleisesti koko toi maailma vain ahdistaa mua. Haluan vain tehdä tätä, kuvailla juttuja, muuttaa harrastuksen ammatiksi, ilman että ihmiset oikeasti ahdistelee. Ja tiedän, että muilla tubettajilla tämä ilmiö on vielä pahempi, kun die-hard fanit ovat käyneet erittäin sekopäisiksi.
 
Tässä on vaan se harmi, kun esimerkiksi Tubeconissakin oli useampi henkilö, joka jäi mieleen, että oottepa te ihania. Jotkut oikeasti seurailleet pidempään, odottaneet näkemistä, ja juttelivat niin kivasti. Ja jotkut tulee kadulla/festareilla/baarissa moikkaamaan, ja saattavat vaan jutella, ei yhteiskuvia tai nimmareita, vaan tulevat rennosti rupattelemaan, niin se on ihanaa. Tämän takia en ole halunnut tästä koko asiasta kummemmin avautua, koska en halua antaa käsitystä, että vihaisin seuraajiani, koska asia ei todellakaan niin ole, ei lähellekään.
 
Mulle on myös moni sanonut, että olen liian vanha tähän hommaan. En tiennytkään, että Youtubessa on joku ikärajoite, että minkä ikäiset siellä saa sisältöä tuottaa. Tästä samasta syystä, olen monesti sanonut, että olen melkein 28-vuotias, tuotan juuri sellaista sisältöä, mitä haluan, enkä suuntaa videoitani, tai käytöstäni lapsille. Se on sit vanhempien tehtävä katsoa, mitä lapsensa sieltä netistä seuraa. Mutta joo, välillä itsestä tuntuu että olenkin liian vanha. Vaan koska mun elämään ei oikeasti tuo lisäarvoa, että mua puolet nuoremmat seurailevat kadulla. Mun ei tarvitse enää leikkiä ”suosittua”. Voin sanoa, että meidän kaveripiirissä, missä kaikki ovat oikeasti aikuisia, ketään ei kiinnosta mun seuraajamäärät, vaan jokainen, minä mukaan lukien, tiedostetaan millä oikeasti on merkitystä elämässä. Tubeconin jälkeen olinkin todella innoissani, kun pääsin näkemään +30 vuotiaita ystäviäni, tuntui että maailma, jossa olin viettänyt pari päivää, ei edes ollut todellinen, vaan halusin takas normaaliin.
 
Kun sitä mä nyt vaan olen, normaali Sini, joka ei vieläkään usko kadulla kävellessä, että jengi tunnistaa mua. Tai unohtaa, että kymmenet tuhannet katsojat ovat oikeasti ihmisiä, eikä vain lukuja. Ja kyllä mua saa tunnistaa, katsoa pidempään kun tulee vastaan, en vain ajattele, että mussa on mitään fanittamisen arvoista, ja siksi olisi kivaa, että vuorovaikutus seuraajien kanssa olisi just sitä, normaalia. Ei kiljumista, ei itkemistä, vaan aitoja kanssakäymisiä ihmisten välillä. Ehkä mä vaadin liikaa, ja enhän mä näille asioille välttämättä yhden blogipostauksen voimin mitään mahda, mutta tämä vaan on mun kanta. Kerron avoimesti, mistä tykkään ja mistä en. Yleinen käsitys on se, että blogiin/videoihin saa kommentoida kaikennäköisiä törkeyksiä ja mitä haluaa, mutta god forbid, että itse bloggaaja koskaan sanoisin mitään pahaa toisesta osapuolesta. Joku varmaan taas nillittää, että tämän myötä luulen itsestäni liikoja tai olen ylimielinen, mutta mun tyyliin ei oikeastaan koskaan ole kuulunut esittäminen, ja enää en jaksa esittää, että pidän siitä, että laumat seurailevat mua/meitä kadulla, ja sanon sen suoraan. Toivottavasti ymmärtävät.
 
Mua ei tartte tämän jälkeen pelkää, saa edelleenkin tulla moikkailee ja pyytää kuvia, mutta muistetaan jättää kanssakäyminen siihen. Seurailut ja häiriköinnit vaan kun ei saa mua tykkäämään teistä enemmän, päinvastoin :)
 

 
Kuvat: Reykjavik, Islanti, toukokuu 2015. Ottanut Essi.
 


INSPIRATION BLOG AWARDS

06.10.2016
”Laughter is timeless,
imagination has no age,
and dreams are forever.”
-Tinkerbell

Oon tässä pari viimeistä päivää miettinyt kauheasti viimeistä vuotta elämässäni. Siitä on noin vuosi kun snäpistäni tuli julkinen, teitä seuraajia alkoi satelee, tuli livet, YouTube, ja nyt vielä tämä blogi. Jotenkin some kerrallaan ei ole ajatellut asiaa suuremmin, mutta nyt tässä vaiheessa kun katsoo taakseen, oon ihan häkeltynyt tästä kaikesta. Mun seuraajat olette kasvanut mielettömiin määriin lyhyessä ajassa, en olisi koskaan kuvitellut ensimmäisen julkisen mystoryn jälkeen tilanteen menevän näin. Paljon on vuoden aikana tullut negatiivista palautetta, mutta kyllä positiiviset viestit ja tsempit ovat aina olleet ylivoimaisia.

Se, että jaksatte seurailla, tilailla, peukuttaa, kommentoida, on vaan niin hienoa ja pistää sanattomaksi, että niin monta kiinnostaa mun jutut. Ja haluan vaan sanoa, että erittäin iso KIITOS teille kaikille, että oikeasti mahdollistatte tämän. Se, että on intoa tehdä tätä hommaa, kun oikeasti on katsojia ja lukijoita.

Nyt tämän ekan vuoden jälkeen, olen myös päässyt ehdolle Inspiration Blog Awards kategoriassa LIFIE. Jos koette, että tää mun vielä vauvan iässä oleva blogi, ja muut someni, olisivat inspiroivimmat lifestyle kategoriassa, voitte käydä antamassa äänenne ANANASRAASTE:lle TÄÄLLÄ. Ehdokkaat ovat aakkosjärjestyksessä, joten löydyn helposti sivun ylhäältä. Myös meidän ihana Uino on taas ehdokkaana, kategoriassa INDIEDAYS, joten äänen voitte antaa meille molemmille, ei onneksi tartte ykkös-sijasta kilpailla keskenään :D Äänestysaikaa on vielä reippaasti kuun loppuun asti :)

Jokainen ääni merkitsee, mutta vaikka ette jaksaisi käydä klikkailemassa, niin silti, kiitos jokaiselle joka jaksaa mun höpinöitä, sekoiluja ja avautumisia eri puolella tätä sosiaalista mediaa. Se, että ootte oikeasti ottanut tämän bloginkin niin suurella sydämellä vastaan, ja tuette mua niin vahvasti.

Luv u all <3
Kuvat: Islanti, toukokuu 2015, ottanut Essi.

V Í K

04.09.2016
MAKING WAVES IN PITCH BLACK SAND,
FEEL THE SALT DANCE ON MY HANDS.
COVER YOUR CRYSTAL EYES,
AND FEEL THE TONES THAT TREMBLE DOWN YOUR SPINE.
LOST IN SKIES OF POWDERED GOLD,
CAUGHT IN CLOUDS OF SILVER ROPES.
COVER YOUR CRYSTAL EYES,
AND LET YOUR COLORS BLEED AND BLEND WITH MINE.
Ekat kuvat blogin puolella Islannista! Olin siis vuosi sitten toukokuussa Essin kanssa roadtrippaa Islannissa. Tästä reissusta tulossa kyllä omia postauksia, Islanti on super kallis maa, mutta mehän tytöt vedettiin sellasella budjetilla että huh huh. Mitä nyt nukuttiin yöt autossa (myös kolmanneksi viimeisessä kuvassa näkyvällä kalliolla keskellä jäätävää myrskyä), pissattiin pusikossa, ja suihkut (joita oli vain harva) käytiin maa-uimaloissa. Siis tää reissu oli niin monella eri tapaa aivan mieletön, mutta en ole koskaan kokenut itseäni niin pieneksi kun tässä maassa. Kaikki tuolla oli massiivista ja majesteettista, monesti piti ihan haukkoa henkeä (catch my breath? :D) kun niitä maisemia katseli.
Yllä olevissa kuvissa on Islannin kuuluisa mustan hiekan ranta Vík í Mýrdal. Tää mesta on hands down hienoin paikka missä olen ikinä käynyt. Kurvattiin sen kautta kolme kertaa reissun aikana, koska siis ei sitä vaan voi käsittää. Ja kuvat (tai videot) ei todellakaan tuo oikeutta tuonkaan paikan koolle. Puhumattakaan aalloista, ne siis kirjaimellisesti räjähti rannalle kun ne oli niin korkeet. Ei tota mestaa pysty sanoin kuvailla.Oon kuiteskin reissannut aika monessa paikassa elämäni aikana, mutta aina kun kysytään mikä on hienoin ja vaikuttavin kaikista kohteista, sanon tän Black Sand Beach:n.
Ja nää Essin ottamat kuvat musta, siis vaikka oon ite mallina, on mun mielestä niin upeet. Mutta itse kuvaustilannehan oli aivan eri. Tukka lenteli joka suuntaan, ja tuulen mukana jäinen merivesi tuntu luissa asti. Mulla oli iso neule, jonka heitin viideksi minuutiksi maahan kun epätoivoisesti koitettiin saada onnistuneita kuvia. Maisemakuvat käytiin ottamassa jälkikäteen hirveä kerrospukeutuminen päällä :D ja samalla kun me otetaan näitä kuvia ja kiljutaan kylmästä, ottaa useampi luontokuvaaja linnuista kuvia, täydet talvitamineet päällä. Varmaan kundeja vähän huvitti meiän meininki. sit tietty hirvee juoksu autolle ja lämmitys päälle. Tää skenaario toistui reissun aikana ainaski kolmesataatuhatta kertaa… Näissä kuvissa taas siisti homma, että puin ihan saman asun päälle Filippiineillä, ja Mikun kanssa luotiin tilanne uudestaan auringonnousussa, ne kuvat julkaisen vertailuksi pian :)
Ylempänä olevat lyriikat ovat kappaleesta OF MONSTER AND MEN – Crystals, joka meiän ajaessa pitkin Islannin maastoa, soi jatkuvasti radiosta. Osuvampaa biisii ei kyllä olisi voinut olla reissulle ja edelleenkin biisiä kuunnellassa fiilistelen ihan täysii tota viikkoa. Noh Essi koskas round two?

Kuvat: Islanti, toukokuu 2015. Ottanut Essi.