PAINKILLER

11.04.2017

Iso kiitos kaikille jotka jaksoivat kommentoida eilistä postausta tai laittaa viestiä siihen liittyen! Oikeesti yllätyin todella paljon, millaisen reaktion toi sai aikaiseksi, en olisi ikinä odottanut sellaisia viestejä mitä sain! Teidän tsempit oikeesti piristi, ja moni teistä sanoi, että tuli kyyneleet silmiin sitä lukiessa, niin melkeen tuli mullakin kun lueskelin teidän juttuja :’) <3 Kuulemma saitte paljon vertaistukea ja olin saanut puettua sanoiksi teidänkin fiiliksiä. Jos yhtään lohduttaa, ihan hetkessä en niitä itsekään saanut kirjoitettua, pyörähti siinä useampi tunti kun tekstiä kirjoitin.

Jenna kysyi illalla, että ”no tuliko parempi olo?” niin jotenkin naurahdin, että ei :D Ehkä pieni paino lähti harteilta, mutta ei se sitä pahaa mieltä kuitenkaan poista, vaikka ajatukset kirjottaisi ylös. Mutta illemmalla tajusin, että ehkä sittenkin helpotti. Siinä tekstin kirjoittamisen ja julkaisemisen jälkeen olin vähän maassa, verrattavissa esimerkiksi siihen kun olisit juuri lukenut surullisen kirjan tai katsonut masentavan elokuvan. Koska kyllähän ton kaiken läpikäyminen monen tunnin edestä on omalla tavalla rankkaa. Mutta illan mittaan aloin piristyä, ja tajusin että olihan se todella puhdistavaa. Muutenkin jotenkin auttoi tosi paljon käsittelemään asioita, ja kun ajatukset kaikesta oli pistänyt jonkisorttiseen järjestykseen, niin toi todella paljon enemmän selkeyttä omaan ajatteluun. Kuten se, että vaikka Mr. Big:llä on vielä vaikutus mun mielialaan, niin ymmärrän oikeasti sen, että mua ei oikeasti voisi enää vähempääkään kiinnostaa sen jutut. Ei sen päivitykset somessa, eikä sekään jos törmään häneen luonnossa.

Koska niinhän heti tänään kävi. Kuvitelkaa tilanne, missä avaudutte teiän henkisen elämän pörssiromahduksesta tuhansille ihmisille, ja tiedätte että on pieni  suuri mahdollisuus, että ihmiset joista kirjoittatte, saattavat myös lukea ajatuksesi. Ja sitten seuraavana päivänä 2/3 näistä miehistä tulee vastaan kadulla. Niiku mitä. Vain Sini jutut. Ja enhän mä tiedä mitä nää tietää, vai tietääkö mitään. Mutta kyllä, elämäni suurin floppi, Mr. X, tuli vastaan myös. Ja mä vaan moikkasin ja kävelin ohi :D Ja hei, Jenna ja Jennykin teki saman. Kukaan meistä kolmesta ei edes vilkaise toisiamme. Ehkä super lapsellista, mutta kun oon just mennyt kirjoittamaan kokonaisen helvetin tekstin ihmisestä, en vaan tiennyt mitä sanoa, menin ihan lukkoon :D Osittain teki kyllä mieli läpällä sanoa ”Hey, you can read about yourself on my blog”, mutta nyt on vielä too soon. Noh, mentiin tästä sitten kahville ja saatiin kyllä tilanteesta kunnon naurut. Kahvilta palatessa saatoin tyttöjä töihin ja sama toistui taas postauksen toisen tyypin kanssa. Siinä se yhtäkkiä tapitti edessä ja mun reaktio taisi oikeesti olla fuck my life, not today, Jennan oli Well that happened ja Jenny vaan sano et näytin vaan siltä että mua ei kiinnosta vittuakaan. Ja ei muuten kiinnostanutkaan :D

Olin nyt päättänyt, että mun miehettömyys breikissä pysyn muutenkin vähän piilossa, under the radar, en jotenkin halua asettaa itseäni tilanteisiin missä saattaisin törmätä tähän mieheen. No en nyt kuitenkaan ajatellut, että en voi Kampissa käydä kahvilla niin kaikki tulee vastaan. Eli taidankin vaan pysytellä kotona, tai korkeintaan iskän kanssa jossain metsän perukoilla kalastamassa.

Teidän viesteissä oli yleisesti aika paljon ”aika parantaa haavat” ja ”palaset loksahtaa paikoilleen” meininkiä. Ja vaikka se kuulostaakin kliseiseltä, niin oon aivan samaa mieltä, ja itsekin aina antanut samoja neuvoja sydänsuruista kärsiville. Varmasti tunteet saattavat hieman kummitella, mutta kyllä ajan kanssa kaikki helpottaa, ja oman sydämen onneksi tämä suhde oli kovin lyhyt. Joku käyttikin kommenteissa sanaa vuoristorata, ja sitähän tää oikeestaan on ollutkin. Tunteet menneet kevään mittaan ylös ja alas, ja vasta kun pysähdyin pystyin tajuamaan kuinka lujaa vauhtia onkaan menty. Mutta olen myös sitä mieltä, että ei tämä ole tälläistä vain sinkkuudessa. Onhan parisuhteissakin niitä hyviä ja huonoja aikoja. Mulla on ollut pari vuotta todella hauskaa sinkkuna, ehkä mun oli aikakin kokea myös tämä surullisempi ja yksinäisempi puoli, ylä- seka alamäet.

Oikeestaan kun aloin miettimään, niin olen vasta nyt kokenut vähän kaikkia sinkkuuden puolia. Useamman kuukauden laastari/tapailusuhde, irtosuhteita, myös pidemmän ajan yksinoloa ilman mitään miehiä, jättämisiä ja nyt vielä jätetyksi tulon. Ainakin voin sanoa, että ympyrä on sulkeutunut :D Joku kylläkin kommentoi mulle, että universumi myös antaa takas mitä olen itse antanut, ja taisi anonyymilla olla enemmänkin tarkoitus näpäyttää mua, mutta oon kyllä osittain samaa mieltä. Ehkä kun oon itse tapaillut viime vuoden kundeja enkä saanut niistä mitään irti, niin oli aika ottaa itse takkiin, ja mä en merkinnyt tälle sitten mitään. Mutta mä en ole yhdellekkään miehelle ollut tietoisesti kusipää, tai millään tavalla yrittänyt loukata ketään. Oikeastaan, olen kaikkien aikaisempien miesten kanssa ihan mukavissa, ystävällisissä väleissä vieläkin.

Sain myös paljon viestejä, että onko ihan varma, että Mr. Big ja minä ollaan ohi. No, oon aina sanonut, että never say never, mutta kyllä uskon, että ollaan. Uskon myös sen, että jos ottaisin häneen yhteyttä ja haluaisin hänet takaisin, se saattaisi onnistua. Mutta vaikka kuinka paljon hänet tavallaan haluaisinkin, tiedän nyt että kyseinen henkilö on mulle myrkkyä. Mä saatan olla kylmäluonteinen, mutta osaan sentään aidosti välittää ja olen super lojaali. Tää tyyppi vaan on paha ihminen, läpimätä. Ja en usko, että hän haluaakaan muuttua. Moni myös epäili, että Mr. Big kuulostaisi narsistilta. Mä oon elämäni aikana kohdannut monta narsistia, ja en oikeasti usko, että tää tapaus sitä on. Puhdas, täysiverinen pelimies vain, joille rehellisyys ei merkitse paljon vittuakaan. Ja mä en aio olla se nainen, joka uskoo, että saan hänet muuttumaan. Koska mitä olen nyt monilta kuullut, hän ei ole muuttunut mua edeltäviä naisia varten, niin enpä usko, että tekee sitä munkaan kohdalla.

Mutta, me ollaan Jennyn kanssa jo vuosia hoettu, että ihan kaikella on tarkoitus, ja se selviää myöhemmin mikä tämänkin oli.  Musta tuntuu, että tämän jälkipuinti postauksen myötä en kyllä hetkeen jaksa enää aiheesta puhua. Jenny sanoi, että sain kaiken ulos, ja nyt voin mennä kohti parempia metsiä, siellä on kaikkea kivaa tulossa.

Kui moni katsoi Vanilla Skyn telkusta viime viikolla? ”The sweet is never as sweet without the sour.”

Takki: Esprit*

T-paita: Na-kd.com*

Aurinkolasit: Rayban*

Käsikoru: Paul Hewitt*

Farkut: Zara

Kaulakorut: Na-kd.com* & Etsy

(*saatu blogin kautta)

Kuvat: Helsinki, huhtikuu 2017. Ottanut Jenna.


F*CK MEN

10.04.2017

”I gave up three times this week,
Went through those feelings,
Like I wasn’t worth nothing,
I can shake this off, no, I can’t be this soft.

I’m fucked up, I’m faded
I’m so complicated.”

The Chainsmokers – Bloodstream

Disclaimer: Nyt on jälleen todella pitkä postaus tiedossa, ja en jaksaisi nyt lukea yhtäkään ”ketään ei kiinnosta” kommenttia. Jos juuri sinua ei kiinnosta nämä mun vakavat postaukset, kantsii lopettaa jo tässä vaiheessa, kuten oon sanonut, mun päiväkirja, kirjoitan mitä haluan ja niin pitkästi kun haluan :) Teksti varmasti kadottaa välillä punaisen langan, jotenkin vaan oksensin kaikki fiilikset tapailuista ja viimeisen puolen vuoden tunteista näppiksen kautta ulos.

Mähän oon tunnetusti sanonut, että yksi asia, jota vaalin yksityisyydessäni, on miehet. Tämä aiheuttaa joillekin teistä hämmennystä, että miksi muka en voi ikinä niistä mitään kertoa, tai kuvata esimerkiksi snäppiin. Syy tähän on aika yksinkertainen, ihan vaan se, että kukaan miehistäni ei ole ollut kovinkaan merkityksellinen elämässäni. Oon viettänyt pari vuotta nimenomaan semmoista sinkkuelämää, missä en ole koskaan varattu, miehiä on pyörinyt yksi jos toinenkin kulissien takana, ja osaa oon tapaillut jopa hetken pidempään. Mutta oon näiden suhteiden aikana tiennyt alusta asti, että nää kundit ei ole Mr. Right, vaan Mr. Right Now.

Oon oikeastaan viihtynyt tälläisissä sitoutumattomissa suhteissa, saa mennä tyttöjen kaa ja tehdä asioita mitä en moneen vuoteen kokenut, kun elin pitkässä avoliitossa eksäni kanssa, mutta kuitenkaan ei ole ollut yksinäistä, kun on ollut aina joku, jonka kanssa käydä syömässä ja kenen kanssa katsella telkkua ja halailla, jos siltä tuntuu. Parin vuoden aikana mun miehet on oikeastaan jokainen ollut tosi kivoja. Fiksuja, menestyneitä ja komeita. Kenessäkään ei ole ollut paperilla vikaa. Mutta kun kemiaa ei voi pakottaa. Niiden kanssa on ollut hauskaa se kolme, viisi tai kymmenen kertaa. Ja sit ne vaan kulahtaa ja loppuu, kun ei ole alkuunkaan ollut liekkiä mitä pitäisi sammuttaa. Niin kauan kun oon tiedostanut, että suhteista ei tule sen enempää, niin miksi jakaisin näitä herroja someissani. Oon kokoajan sanonut, että se kenen kanssa päädyn suhteeseen, on ihan nurkan takana. Ikinä ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Ja tuntuisi jotenkin kauhealta, jos tapaisinkin sen unelmien prinssin, niin olisi vaikka viikko aiemmin snäpissä pyörinyt toinen kundi, tai vielä pahempi, jossain my day videoilla hempeilisin jonkun kanssa, jolla ei oikeastaan ollut pidemmän päälle sen enempää merkitystä elämässäni. Ettepä tiedäkkään, esimerkiksi molemmilla my week -videoilla oli mulla joku kundi, ne on vaan taidokkaasti leikattu kokonaan pois, ja ”kuvauksia” on hieman suunniteltu.

Jotkuthan on väkinäisesti yrittäneet pyrkiä esille, vissiin omistushalu on niin suuri. Tietenkin ymmärrän, että on varmasti hieman nihkeetä, jos tapailee naista, ja kymmenet tuhannet olettaa tämän olevan täysin sinkku. Mutta mua jotenkin on ahdistanut, kuinka väkisin jotkut haluavat näkyville, ja pitäisi kuvata heitä snäppiin. Ja mikä parasta, jakaa heidän nimimerkkejä, jotta saisivat  seuraajia (meni aika nopeasti vaihtoon.) Ne parhaat tyypit on oikeasti niitä, jotka ei ymmärrä tästä some-maailmasta, bloggaamisesta tai tubettamisesta mitään. Ollaan Ainon kanssa heitetty musta julkisesti aika paljon puuma-läppää, mutta mitä en ole oikeastaan sanonut kertaakaan missään, on että mun ihanneikä tällä hetkellä miehelle on 33-36 vuotta. Ja sen ikäisiä suurin osa on ollutkin. Ton ikäsissä miehissä hienointa on se, että niitä ei vittuakaan kiinnosta moniko mua seuraa snäpissä, melkein kukaan niistä ei edes ole edes ladannut applikaatiota, tai parhaillaan kuullut siitä. Pojilla ei välttämättä ole ollut yhtäkään somea, facebookia lukuunottamatta. Mutta aika poikkeuksetta jokaisella on loppuun asti hitsattu LinkedIn tili. Näitä miehiä ei ole kiinnostanut, montako kymmentätuhatta seuraajaa mulla on instagramissa, ja moni ei edes tapailun aikana ole katsonut videoitani. Ei sillä, eikö he haluaisivat kuulla töistäni, ja kaikista elämäni osa-alueista, mutta tälläiset suhteet, missä toinen ei pyri esille, no juuri sitä mitä haluan. Somesta on kuitenkin tullut jollain tasolla työ, ja haluan siitä maailmasta välillä pois, elämään sitä oikeaa elämää ilman kännykkää.

Pari vuotta menin juuri näin, tyytyväisenä sinkkuna, ja varsinkin kun Jennykin erosi, niin ajatusmaailmani on ollut, että en todellakaan kaipaa miestä. Nyt elän itselleni, ja teen juuri niitä asioita, mitä en vanhempana, ja varsinkaan vakituisessa parisuhteessa voi. Myin omaisuuteni ja olin jo rakentanut uuden suunnitelman että mitä nyt seuraavaksi. Tehdä sen, mitä oon aina halunnut, koska nyt mä pystyn. Ihan vaan sen takia, että ei ole miestä elämässä, joka rajottaisi mun elämäni suuntaa. Tammikuussa jotenkin jännitti, että nyt se sit salee tapahtuu, tapaan vahingossa tyypin, joka kusee kaikki mun suunnitelmani.

Olisi varmaan pitänyt koputtaa puuta, koska niinhän siinä sitten kävi. Se tapahtuu jotenkin salakavalasti. Sä sanot baarissa viattomasti  ”moi”, ja alat juttelee. Tyyppi on mukava, mutta ei mitään mitä ikinä kuvittelisit itsellesi. Ootte kun yö ja päivä, mutta siinä sitten ihmisten pyörien tanssilattialla ympärillä, te juttelette koko illan. Tyttökaverit häärii siinä, yrittävät kännisesti repimään irti miehen luota kun ”Shinii tuolla on söpöjä lätkänpelaajia”. Ja en siirry mihinkään. Paitsi loppuen lopuksi miehen luokse, mutta ihan vaan nukkumaan. Koska he’s not my type.

Toi yö oli hassu. Kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja juteltiin. Aamulla lähden sieltä, ilman morkkista, ja mietin vaan, että kuinka random. Tässä mulla nyt uusi tuttavuus, jota en enää tule koskaan tapaamaan. Hymyilin, että nää on näitä kokemuksia, mitä rakastan sinkkuudessa, ja muistelen sitten vanhana. Ihanaa, kuinka kaksi niin erilaista ihmistä voi kohdata yhden illan ajaksi, ja unohtaa toisensa.

Mutta eipä unohdettu. Kundi sai käsiinsä mun yhteystiedot, ja otti heti seuraavana päivänä yhteyttä. Olin kuulemma tullut mieleen. Katoin viestiä, että mitä. Miten sai puhelinnumeroni, mutta enemmän hämmennyin, että miten olin tullut mieleen. Miten oli tullut mieleen tekstaa mulle? Kun oma asenne oli, että mahtava tyyppi tavata, mutta ei hänen kanssaan vaan voi olla tuon enempää yhteistä. Tää mies halusi nähä samantien ja joku mun sisällä kuitenkin sanoi, että kato tämä kortti.

Menin näkemään häntä, ja siinä sitten oltiin ja syötiin. Mutta edelleenkin kun katsoin ja kuuntelin miestä, tiesin vaan, että ei hänessä ole mitään vikaa, mutta kun kaikki mitä me halutaan elämältä, ja mitä me tehdään on vaan täysin vastakohdat. Tää tyyppi ei vaan sovi mun matkustelevaan hippi elämään millään tavoin. Menin kotiin, ja oletin, että tää oli tässä.

Sitten tuli seuraava päivä, jolloin nähtiin. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana kaksi kertaa. Ja siitä se sitten lähti. Vuosi 2017 alkoi mulla, että koin oikean ihastumisen ekaa kertaa yli kymmeneen vuoteen. Vietettiin kaikki mahdollinen aika yhdessä ja tuijoteltiin toistemme napoja. Kaikki vaan loksahti paikoilleen, ja erilaisuutemmekin muuttui enemmän inside läpäksi. Tuntu oikeasti, että tämä saattaa olla se, jonka kanssa oikeasti haluan enemmän. Tää on se, jonka jopa te seuraajatkin saatatte lähitulevaisuudessa tuntea. Ja puhumattakaan tämä on se, jonka takia mä helvetti menin purkaa mun elämäni suunnitelmat. Mun isot muutokset laitettu jäihin, vaan koska tämä yksi mies voisi olla sen arvoista.

Mutta jokin mulla kuitenkin oli, että olin epäileväinen. Ei tällästä onnea voi kokea näin lyhyessä ajassa. Jonkun on pakko mättää. Enhän mä oikeasti edes tunne koko ihmistä. Jos jotain oon oppinut, se gut feeling on yleensä oikeassa. Ja koin elämäni suurimman flopin, ja tää koko homma räjähti käsiin. Noin vaan, sormia napsauttamalla. Tuntui, että mitä vittua nyt oikeesti. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ja tässä vaiheessa menetin vähän oman suunnan. Näin jälkiviisaana, ymmärrän, että ajatukseni sumentuivat ja en oikeasti ajatellut tuossa tilassa ollenkaan järkevästi.

Tän yhden kanssa hetken veivattiin meidän suhdetta, koko tilanne oli vaan todella sekava. Oli pitkiä soittoja mun ennustajalle, että mitä mä nyt teen. Koska ekaa kertaa mun elämässä musta oikeesti tuntui, että tartten joltain ylemmältä taholta apua. Vaikka terapia tunteja oli Jennyn kanssa vietetty satoja, niin halusin vaan, että joku kertoo mulle, mitä tehdä. Mitä mä teen, oikeesti. En vaan tiennyt yhtään mikä olisi seuraava peliliike. Vastauksia tuli paljon, joista jokainen sai mut kyyneliin, mutta itku oli jotain surun ja onnen sekoitusta. Mutta yksi asia oli selvä: nyt on aika jatkaa niitä suunnitelmia, mitä olin tehnyt, enkä anna muiden kontrolloida mun elämän suuntaa, henkisesti tai fyysisesti.

Ollaan monesti naureskeltu Jennyn ja Ainon kanssa, että seuraajat ei oikeasti tiedä millainen olen parisuhteessa. Oon niin textbook vesimies, ajattelen kaiken järjellä, ja tunneperäisiä päätöksiä multa on turha odottaa. Oon todella kylmäpäinen, ja miehet ovat lukuisia kertoja kritisoineet mua, että olen liian tunteeton, ja en anna itsestäni paljon mitään. En ole ollenkaan herkkä, ja vahvan kuoren sisään on todella vaikea päästä.

Ja kun tämä mun ja miehen ero tilanteen soppa alkoi, kaikki vaan sanoi, että nyt on aika kuunnella sydäntä. Tehdä kerrankin päätökset sen mukaan. Koska tämähän oli ensimmäinen mies, jota suostuin näkemään useemmin kuin kaksi kertaa viikossa. Mua ei haitannut, että ne pienet hetket kun olimme erosta toisistamme, hän tekstailee ja soittelee non-stop. Normaalisti nää asiat on punainen vaate mulle. Kaverini ovat olleet hämillään useamman kerran, kun käyttäytymiseni on ollut niin epä-Sinimäistä kuin mahdollista. Ja tällöinhän lopputulos pitäisikin olla, että nyt tunteet peliin, ei silloin voi hävii. Ja mies antoi mulle siihen loistavan mahdollisuuden, kaikki voitaisiin korjata, mutta järki-Sini astui peliin, sekoitin sopan oikein huolella. Ei mennyt montaa päivää, kun tajusin, että olin mennyt sotkemaan kaiken. Mä mogasin, ja katumuspäissä ruoskin itteni henkisesti loppuun.

Mutta, kun ennustajani kanssa oltiin tätä rakkauselämääni puitu, niin hän mainitsi ohimennen toisen komistuksen. Ja depressioissani tää herra saapuikin kuvioihin. Tiiättekö sanonnan breath of fresh air, no mikään ei kuvaa sitä tilannetta paremmin kuin tämän miehen ilmestyminen. Paras tapa kuvailla tätä kaksilahkeista tuli kaverini suusta ”Jos mä kuvittelisin sulle jonkunnäköisen miehen, niin se olisi varmaan juuri toi. Plus toi sopisi täydellisesti sun insta feediin.” Ja sitä se olikin. Tatuoitu, nahkatakkinen prätkäpoika.

Ei helvetti se oli menoa taas. Tän miehen merkitys mun elämässä on tavallaan myös aika pieni, mutta suuremmassa merkityksessä ei. Miten mä kuvailisin meidän suhtetta. Paras tapa varmaan on, ja tämän sanoin kyseiselle henkilölle yksi ilta kun sängyssä makoiltiin: ”Sä oot kuin huume. When I’m high, I’m so high, and when you leave, I’m so low”. Ne kerrat kun me nähtiin, mä oikeasti piristyin, mutta se oli sitä hetken huumaa. Meillä oli kemiaa vaikka muille jakaa, mutta me ei oikeasti ikinä oltu sillä asenteella, että tästä tulisi enemmän. Vaikka tässä tyypissä ulkoisesti kaikki natsasi, niin sisäisesti meillä ei ollut mitään yhteistä. Mukava kundi, mutta siis enpä tiedä ollaanko käyty ikinä yhtäkään järkevää keskustelua. Ja sit tää peluri alko vetää semmoista settiä, että mulla meni legendaarisen tunteisiin ja veri kiehu kun viimeistä päivää. Ja alkuvuoden täystuhon jälkeen jälleen toinen floppi.

Mutta kun minähän en anna näiden vaikuttaa, pää pystyssä eteenpäin. Strong, independent woman ja semmoista.

Tässä vaiheessa ollaankin jo pidemmällä keväässä. Tapaan taas miehen. Tääkin tyyppi hitsaa mua ja päästän lähelle. Kind of aletaan tapailee. Mutta tällä kertaa alan ekaa kertaa tiedostaa itseäni. Mä oon ehkä halunnut esittää vahvaa, ja olla myöntämättä asioita, mutta niiden peittely alkaa olla päivä päivältä vaikeampaa. Mulla on kiva kundi messissä, vanhempieni unelmien mies tyttärelleen, käydään ulkona ja vietetään koti-iltoja, mutta siinä kun se nukkuu vieressä niin tuijotan ikkunasta merelle ja mietin vaan tätä alkuvuoden katastrofia, ja vihdoinkin tajuan, että nyt on mun elämäni zen kadonnut kauas pois, ja yritän korjaa sitä väärällä tavalla.

Ja tässä samalla nää kaikki kummittelee, on näitä ”haluan sut takas” viestejä eri suunnista sekoittamassa mun päätä. Päätökseni jättää ensimmäinen mies oli fiksu, ja enää ei ole paluuta tämän luokse, siinä nyt vaan on tapahtunut liikaa, mutta mun on ensimmäistä kertaa ikinä aika myöntää, että mä olen antanut miehen tehdä musta surullisen. Monille ”suru” on varmasti ihan normaali tunnetila, mutta uskokaa tai älkää, mun ylpeys ei ole ikinä antanut mun tuntea surullisuutta. Pitkän suhteeni eron jälkeen, en vuodattanut yhtäkään kyyneltä. Kylmän luonteeni ansiosta, mulle välinpitämättömyys tai vaikka mieluummin viha on aina olleet tunteet, joihon sorrun ensimmäisenä, kun lyön hanskat tiskiin miesten kanssa.

Jotenkin, ehkä ajattelin, että nää muut kivat tyypit voivat korvata sen mitä mulla ja alkuperäisellä herra X:llä oli. Että ei se merkinnyt sen enempää, ja osaan olla ajattelematta sitä. Mutta pikkuhiljaa se vaan nakersi sisältä enemmän ja enemmän, ja sit sen Jennylle sanoin. ”Mä olen surullinen.” Miksi se on ihmiselle niin vaikea myöntää? Mulle ainakin kyseinen tunnetila on tuottanut suurta häpeää. Oon varmaan myöntänyt sen vaan neljälle läheiselle ystävälle ja äidilleni. Mutta kun tulin sunnuntai-iltana hoitamaan darraista Jennaa, tilanne eskaloitui todella nopeasti siihen, että istun lattialla ja päästän kaiken ulos. Itkua tulee kunnolla, ja kyllähän Jennakin on tiennyt miltä musta tuntuu, mutta taisi yllättää hänetkin, että kuinka vahvasti nyt tunnen kaiken. Ja kun yritin selittää, että miksi nyt yhtäkkiä näin, niin ainut asia mitä voin sanoa, on vaan että ”mä en vaan jaksa enää”. Jotenkin tässä näiden kaikkien meidän hauskojen sinkkusekoilu tarinoiden keskellä on nyt eksynyt väliin pari niin surullista tapausta. Ja puhuttiin Jennan kaa, että nyt on aika alkaa kirjoittaa. En edes jaksa välittää enää, ehkä nää kaikki kyseiset tyypit tulee tänne lukemaan näitä, tai ehkä en edes koskaan julkaise näitä, mutta nyt vaan ajatukset pihalle. Eihän surussa ole mitään väärää. Varsinkin, sen jälkeen mitä mä olen joutunut kestämään tässä kevään mittaan.

Koska tässä parin vuoden aika on tullut pelailtua kaikennäköisiä pelejä ties kenen kanssa, ja ollaan joukolla puitu näitä meidän tyttöjen mieshommia, ja vaikka kuinka sekavia ja spekuloituja asioita on tapahtunut, niin yksi juttu on ollut vain näissä mun miehissä. Ja se on se, että ne on ilkeitä. Ne on tietoisesti tehneet ja sanoneet asioita, joiden on ollut tarkoitus loukata mua, ja annoin niiden onnistua siinä. Ja suhteissa saa, ja pitääkin olla pientä kränää, mutta tarkoitan ehkä enemmän sitä, miten kaikki loppuu ja miten mua kohtaan on käyttäydytty siinä tilanteessa. Kuten sanoin, vain tuolla yhdellä tyypillä on ollut painavampi merkitys, mutta sitä edeltävät ja sen jälkeiset epäonnistumiset on vaan vieneet lisää voimia. Ja en missään nimessä pidä itseäni pyhimyksenä, oon mä itsekin ollut osallinena näissä suhteissa ja on noilla miehillä kestämistä mun eri persoonien kanssa. Puhumattakaan näistä kevään tyypeistä, jossain vaiheessa vaan tajusin, että ensimmäistä kertaa pyöritän kahta kundia samaan aikaan. En tehnyt sitä täysin tietoisesti, mutta jotenkin palloilin edes takaisin. Varmaan vaan sen takia, kun en kummastakaan löytänyt sitä mitä yritin korvata, ja koitin etsiä molemmista sitä mitä haluan, tajuamatta, että eri miehistä pienet palaset ei rakenna yhtä kokonaisuutta, joka olisi mulle sopiva.

Ja vaikka kavereilla menee nyt rakkauspuolella loistavasti, Jenny leijuu pilvissä tuoreen tapauksen kanssa ja Aino kihlautui, en mä ole katkeroitunut. Muiden onni ei ole multa pois, mutta on vaan semmoinen tunne että miksi minä, miksi mä tapaan nää pahimmat rentut. Mutta Jenny sanoi, I have a type, ja jotenkin ajaudun näiden pirujen luokse. Mutta osittain oon eri mieltä. Se on ihan sama kuinka paljon miesten historiasta ja yleisestä käyttäytymisestä tietäisin, niin jos joku on mulle maailman ihanin, en mä tee mitään väärää että menen ihastumaan. Joo, mä tiedän, hälytysvalot on vilkkuneet jo alkumetreillä, mutta kun tyyppi on niin kiva, niin se järki katoaa ja sitä ollaan yhtä sydänsilmä emojia.

Siinä samalla sitten yritin käsitellä asiaa aivan väärin tavoin. Musta on joka päivä tuntunut, että voisin vaan syödä herkkuja. Tekee mieli tunkee naama täyteen suklaata ja mulla on kokoajan loputon nälkä, ihan kun ikuiset menkat. Jossain vaiheessa tajusin, että ekaa kertaa taidan ymmärtää sanonnan eat your feelings. Tämä ei ole ollut niin vakavaa, mutta me käydään usein ulkona, ja bilettämisessä ja hauskanpidossa ei ole mun mielestä mitään väärää. Mutta painosana hauskanpito. Koska aina kun jorataan tyttöjen kaa ja hillutaan aamuun asti jatkoilla, niin meillä on super hauskaa. Ollaan ulkona koska se tekee meidät onnelliseksi. Ja vaikka kuinka sekavilta mystoryt saattaa vaikuttaa, niin osataan hallita ittemme. Kävellään omilla jaloilla ja ei menetetä kontrollia. Mutta nyt on pakko sanoa, että kun päästin surun sisälle, parit kännit meni ihan yli. Ei mulla enää ollut hauskaa. Black-outit ja morkkiksia. Ihme sekoilua ja kännykän näytön tuijottelua. Ekan epäonnistuneen ryyppyreissun annoin itselleni anteeksi, mutta kun sama toistui seuraavana viikonloppuna katoin peiliin, ja oli aika tajuta, että nyt en juo koska se on hauskaa, vaan juon suruun. Ja omat rajat olivat kadonneet johonkin pullon pohjalle. Ja sellainen ihminen minä en ole.

Ja tässä sitä ollaan, myönnän itselleni ja kaikille, että olen henkisesti ihan vitun loppu ja rikki. Mullakin on ollut masennusta menneisyydessä, mutta tämä ei ole verrattavissa siihen. Jennykin kokoajan tarkastaa, että ahdistaako, mitkä fiilikset. Niin ei mulla tällä hetkellä mitään semmoista, tää on vaan sitä surua. Se tunne, että nyt on aika nousta tästä kuopasta missä olen lorvinut hetken, ja saada elämä kuntoon, kun tämän myötä tuntui että sain kaikki elämäni osa-alueet niin sekaisin kun mahdollista. Oon monesti sanonut eri kanavissani, että en mä halua seurustella. En mä eti mitään, ja en kaipaa miestä. Nyt tuntuu siltä, että kyllä mä taidan halutakin. Pääsin takaisin siihen makuun, miltä tuntuu kun kemiat kohtaa, ja olihan se tunne paljon parempi kuin tämä tämän hetkinen, missä oikeasti tunnen itseni jotenkin vitun arvottomaksi. Ja tiedän, en mä ole, Jennakin tossa kuiski korvaan, että rakastaa mua, mutta vittu kun en vaan ymmärrä miksi mulle piti nyt käydä näin. Oikeasti, mua vituttaa niin paljon, että ikinä kohdattiin baarissa. Vaikka mitään ei saisi katua, niin tällä hetkellä turhauttaa niin helvetisti, että kun hän ojensi kätensä ja sanoi moi niin mä tarrasin siihen takaisin. Mutta nyt olen hetkeksi vannoutunut itseni irti miehistä, ja haluan vaan saada taas selkeyden omaan elämään, koska tähän sotkuun ei passaa sotkea enää yhtään ketään.

Äitinikin sanoi minulle, että nyt mun on aika ensimmäistä kertaa opetella olemaan rehellinen itselleni. Hän kun nyt on mua vuosia tuntenut, sanoi, että oon aina niin vahva ja en anna muhun sattua, mutta tässä tapauksessa oon ollut vaan ylhäällä pilvilinnassa. Loppuen lopuksi kaikki kasaantui ja se linna murtui, ja on myönnettävä tappio. Mutta äitini mielestä tää on myös todella hyvä tapahtuma henkiselle kehitykselleni, koska mun on oikeasti kerrankin vaan pakko käsitellä tunteita, mitä en tiennyt että mulla voisi olla, ja jos niitä ei ikinä olisi, niin pikkuhiljaa alan muistuttaa zombieta :D Ja vaikka kuinka haluan syyllistää (ja aiheesta) miestäkin, niin jotenkin syyllistän enemmän itseäni, että päästin hänet näin lähelle. Ja kun tiedän, että tää surun tunne on yksipuolista. Ja ensireaktio tähän kaikkeen on ollut, että etanan tavoin käperryn syvälle kotiloon, ja en anna minkään vaikuttaa, mutta vaikka kotilossa on hyvä unohtaa murheet, niin samalla kaikki muut osa-alueet elämästäni alkaa kärsimään.

Tää sinkkuelämää palstahan oli tarkoitus olla enempi niistä kevyemmistä hauskoista törttöilyistä, mutta en tiedä, oon niin fuck it asenteella tällä hetkellä, mulla  ei ole enää mitään menetettävää näiden suhteen, ja te ootte sanoneet että tykkäätte lukea näitä tämmöisiä tekstejä, niin annan mennä vaan. Tästä miehestä, tai meidän tapailusta ette nyt sit koskaan kuule enempää, saatte tyytyä vaan jälkipuintiin. Emme enään ole missään pienissäkään yhteyksissä, ja se on oikeasti paras päätös. Tämä kundi ei myöskään tiedä, että musta tuntuu tältä, koska tottakai luonteeni mukaisesti olen ollut välinpitämätön jääkuningatar ja annan ulkoisesti olettaa, että kaikki on fine. Ehkä joku päivä sattumalta taas törmäämme, ja kaikki on toisin, mutta epäilen. ”And if he never calls me again, I’ll always think of him fondly… as an asshole.” Ei mulla kait muuta kerrottavaa, kun että elämäni suunta vähän katosi ja mietin tässä kokoajan mikä on seuraava päätös elämässäni. Kaverit ehdotti stressi lomaa, mutta sitähän se Roomakin oli. Enää en voi lähteä karkuun pariksi päiväksi, koska kaikki tunteet vaan kasaantuu tuplasti pahemmin paluun jälkeen. Mutta nyt tuli sitten oikeasti koettua tämä sinkkuuden varjopuolikin, ei se aina olekaan niin kivaa, ja välillä tulee turpaan. 

Mutta tässä paijjaan Jennan päätä, ja se kertoo, että sitäkin vituttaa miehet, mun kommentti oli vaan että ”pitäiskö sun aloittaa blogi” :D Onneksi on kuitenkin nää kaikki hörhöt jotka surunkin keskellä saa hymyilemään <3

”Sometimes, the hardest thing and the right thing are the same.”